HeiBlondi: Miltä hyperemeesiraskaus tuntuu

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Miltä hyperemeesiraskaus tuntuu


Useimmiten raskaudesta ollaan todella onnellisia, sitä hehkutetaan ja siitä nautitaan. Ei toki aina. Tilanteita on yhtä paljon kuin raskauksiakin. Haluaisin avata teille omia ajatuksiani alkuraskauden ajoilta. Minun ensimmäinen raskauteni oli äärimmäisen rankka hyperemeesiraskaus, josta tuolloin kirjoitinkin tänne blogiin ja sen postauksen löydät täältä. Nyt odotan toista lastani <3

Pitkään mietin, milloin olisi sopiva aika raskautua uudestaan, että mitä jos hyperemeesi uusiutuu (todennäköisyys tälle on suuri). Tulimme mieheni kanssa kuitenkin tulokseen, ettei rajulle raskauspahoinvoinnille ole koskaan sopivaa hetkeä. Nyt esikoisen ollessa vasta vuoden, on todella hankalaa kun ei hän vielä ymmärtäisi mikä äidillä on ja taas isomman lapsen kanssa on ikävää, kuinka vahvat muistikuvat lapselle jää äidin sairaudesta. Niin, hyperemeesihän todella on sairaus, eikä millään tavalla normaali raskauteen kuuluva olotila. 

Olin aina toivonut lapsia pienellä ikäerolla ja tämä toiveeni toteutui, kun tein positiivisen raskaustestin esikoisen ollessa vain 10,5kk. Testin jälkeen olin tietenkin onnellinen raskaudesta, mutta koitin käyttää aikani valmistautumiseen, sillä tiesin että hyperemeesi voi pian nostaa päätään. Pesin kaikki pyykit, pakkasin muuttolaatikoita tulevaa muuttoa varten, siivosin minkä ehdin. Sillä hyperemeesin ollessa pahana sitä ei kykene todellakaan mihinkään! 


Ja niinhän siinä sitten kävi, että 1,5 viikkoa positiivisen raskaustestin jälkeen pahoinvointi alkoi. Se alkoi välittömästi äärimmäisen rajuna hyperemeesinä. Sitä en ollut odottanut, sillä esikoisesta pahoinvointi voimistui pikkuhiljaa ja vasta ensimmäisten viikkojen jälkeen se yltyi koko elämää rajoittavaksi hyperemeesiksi. Tällä kertaa oksensin heti ensimmäisenä päivänä 11 kertaa, minkä vuoksi luulinkin tulleeni mahatautiin ja eristäydyin muusta perheestä pariksi päiväksi kokonaan, ennen kuin tajusin kyseessä olevan hyperemeesi! Ensimmäiset viikot sitten makasin sängyssä sankon kanssa 24/7. Olin täysin kykenemätön tekemään mitään oman pienen lapseni kanssa, mikä hirvitti valtavasti. Äitini tuli meille heti aamulla ja oli meillä siihen asti kun mieheni tuli töistä kotiin. Yhtäkään hetkeä en voinut yksin viettää lapseni kanssa. Moni voi ehkä kuvitella miltä se tuntuu. Ja arvata saattaa, kuinka Fiinu tähän reagoi: ei kovin hyvin. Tuntui todella pahalta kun näin häntä vain sen hetken kun hän kävi köllöttämässä vieressäni sängyssä. Fiinu oppi pelkäämään oksentamistani ja sitä mustaa sankoa, mihin näki minun kahdesti oksentavan. Hän itki tuolloin paniikissa vieressä ja minä itkin ja oksensin. Fiinu pelkää edelleen kuukausien jälkeenkin, kun joku yskii kovasti, mutta ei onneksi enää itke. 

Hyperemeesin paluu romautti minut täysin. Olin yrittänyt olla optimistinen ja ajatella, että ehkä saisin nyt helpomman raskauden, kun edellinen oli niin rankka. En millään jaksanut uskoa, että sama paska osuisi mun kohdalle uudestaan, tuntuuhan se ihan kohtuuttomalta. Kirjoitin tuolloin ajatuksiani ylös. Ajatukset olivat välillä todella synkkiä, eikä raskaudesta voinut iloita ollenkaan.

Tuntui niin pahalta, että asia, minkä olisi pitänyt olla maailman iloisin, tuotti minulle niin suurta tuskaa, ahdistusta ja surua. Syytin itseäni siitä, kuinka traumatisoin lapseni pahoinvoinnilla, kuinka hän ei saa nyt äidin huomiota ollenkaan ja kuinka hänen turvallisuutensa järkkyy. Syytin itseäni siitä, kuinka itsekäs olin halutessani toisen lapsen, vaikka minulla oli jo yksi täydellinen lapsi. Mietin, kuinka ikäviä seurauksia raskausajallani voi olla Fiinulle. Mietin, kuinka pilaan hänet sillä kun annan hänen katsoa liikaa lastenohjelmia jo alle vuodenikäisenä, kun se nyt vain oli ainut keino minulle pärjätä hänen kanssaan hetki yksin. Tuntui itsekkäältä, että rajoitin muiden elämää kun he joutuivat huolehtimaan lapsestani kun en itse siihen kyennyt, vaikka itse he apua tarjosivat. Kun ajatukset olivat kaikkein synkimmillään, mietin tosissani jopa sitä, oliko minulla muita mahdollisuuksia kuin raskauden keskeyttäminen. Koin olevani niin itsekäs sen vuoksi, kun halusin tätä toista lasta niin kovasti. Päiväni kuluivat todella synkissä ajatuksissa ja itkin todella paljon. Tällaiset ajatukset eivät todellakaan saisi varjostaa odottamisen onnea ja hehkua!


Sitten tapahtui täyskäänne. Neuvolasta sain nopeasti jatkuvan lähetteeen tiputukseen. Viime raskaudesta kävinkin tiputuksessa todella paljon, sillä se oli ainoa mikä hetkellisesti auttoi olooni. Tällä kertaa minulle kuitenkin määrättiin myös pahoinvointilääkkeitä, joita en viime raskaudessa saanut. Syynä nyt oli se, että minulla oli alle vuoden ikäinen lapsi, josta minun pitäisi kyetä huolehtimaan. Hyperemeesiin eivät lääkkeet aina auta ollenkaan. Halusin kuitenkin kokeilla ja olin todella onnekas. Niiden avulla selvisin pikkuhiljaa arkeen takaisin. Aikaa se vei, olin niin heikossa kunnossa aluksi, mutta päivä päivältä kykenin olemaan taas enemmän äiti Fiinulle. Otin lääkettä kolmesti päivässä. Aamut ja yöt olivat aluksi silti aika hankalia, mutta iltapäivät jo selvisin. Nyt helmikuussa olen päässyt lähes kokonaan eroon yölääkkeestä ja aamutkin ovat tosissaan helpottaneet niin kovasti, että selvisin töihin, johon en olisi koskaan kyennyt edellisessä raskaudessa.

Oksennan edelleen ja pahoinvointi on läsnä, mutta se ei rajoita elämääni nyt kokonaisvaltaisesti ja olen pikkuhiljaa alkanut nauttimaan raskaudesta. Yksi päivä työmatkalla oksensin itseni päälle autossa, mutta tuostakin selvisin. Oksennusämpäri on tuosta asti kulkenut vieressäni aina kun ajan autolla johonkin ja se on pelastanut monta tilannetta. Osaan verrata pahoinvointia siihen kokonaisvaltaiseen hypermeesiin, josta olen kärsinyt, ettei tämä nykyinen tilanne tunnu enää ollenkaan hankalalta. Hoidan vaan oksentamisen alta pois ja jatkan tekemisiäni. Elämä todellakin on alkanut helpottamaan. Totta kai toivon, että pahoinvointi väistyisi pian kokonaan, kun viikkojakin jo 17. Se on selvästi kuitenkin jo helpompaa mitä Fiinun raskaudesta tässä vaiheessa oli, joten uskallan toivoa. 


Haluan tsempata teitä kaikkia, jotka kärsitte hyperemeesistä tai muuten rajusta pahoinvoinnista. Haluan lähettää teille kultaisia positiivisia ajatuksia synkkiin vaikeisiin hetkiin. Te selviätte, te olette vahvoja ja te olette juuri täydellisiä äitejä teidän omille lapsille. Kaikki ajatukset on sallittu, mutta on tärkeää puhua niistä ääneen, ettei vaivu liikaa synkkyyteen. Muistakaa pyytää apua, itselleni se on äärimmäisen hankalaa, mutta opettelen koko ajan. 

Ihanaa aurinkoista sunnuntaipäivää kaikille!

<3 Heini

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti